Lauri Reitz syntyi vuonna 1893 Valkealassa, Kymenlaaksossa. Saksalaisen lasinpuhaltajasuvun jälkeläinen ja rautatieläisen poika aloitti opintiensä kansakoulussa Kuopiossa jatkaen opintojaan Helsingin normaalilyseossa viiden vuoden ajan. Reitz valmistui rakennusmestariksi Teknillisen koulun huonerakennusosastolta vuonna 1914 ja ryhtyi seitsemän vuotta myöhemmin itsenäiseksi urakoitsijaksi. Oma rakennustoimisto Lauri Reitz Oy perustettiin vuonna 1928.
Lauri Reitz kuului aikansa vaikutusvaltaisimpiin rakennusmestareihin. Hän rakennutti vuosina 1927–1952 yli kaksikymmentä kerrostaloa, teollisuuskiinteistöjä, julkisia rakennuksia, elokuvateattereita ja yksityishuviloita Helsinkiin ja sen lähiympäristöön. Reitzin rakennuttajatoiminta oli tunnettu alusta lähtien korkeasta laadustaan. Häntä kiinnostivat uudet keksinnöt ja tekniikan saavutukset: monet edistykselliset innovaatiot, kuten sähkölukot otettiinkin käyttöön ensimmäistä kertaa juuri Reitzin kerrostaloissa. Reitzillä oli keskeinen rooli 1930-luvulla erityisesti Töölön kaupunginosan rakentamistyössä. Hänen rakennuttamiensa talojen arkkitehtinä toimi useimmiten Jalmari Peltonen, jonka suunnittelemat suorakaide-erkkerit, parvekkeet ja porrashuoneet edustivat töölöläisfunkista parhaimmillaan. Reitzillä ja Peltosella olikin huomattava vaikutus siihen, millaiseksi Töölö rakennettiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ja miltä kaupunginosa näyttää vielä tänäkin päivänä.
Lauri Reitzillä oli työnsä ohella useita luottamustoimia. Hän kuului muun muassa Rakennusmestariyhdistyksen johtokuntaan, Rakennusmestarien säätiön hallitukseen sekä Pysyväisen Rakennusainenäyttelyn toimikuntaan. Reitz oli myös Sotavahinkoyhdistyksen arviomies sekä Suomen Vakuutus Oy:n johtokunnan jäsen. Työnantajapolitiikassa Reitz toimi Helsingin Rakennusmestariyhdistyksen työnantajaryhmän varapuheenjohtajana sekä Työnantajarakennusmestariyhdistyksen ja Suomen Rakennusteollisuusliiton johtokunnissa.
”Esineet ovat minulle hyvin läheisiä ja rakkaita”
Lauri Reitz kiinnostui keräilystä varhain. Hän teki ensimmäisen hankintansa vuonna 1915, jolloin hän osti seitsemällä markalla tinasta valmistetun korumaljakon. Esineen arvo ei Reitzin itsensä mukaan ollut ”suurempi kuin sen tinan, josta se on tehty” mutta se antoi alkusysäyksen hänen keräilijänuralleen. Reitzin omaisuus kasvoi nopeasti menestyksekkään rakennustoiminnan myötä 1920-luvulta eteenpäin ja mahdollisti taiteesta kiinnostuneen rakennuttajan keräilyharrastuksen laajenemisen ja syventymisen.
Reitzin kokoelma karttui 1930-luvun edetessä kattamaan maalaustaidetta, antiikkihopeaa, arvoposliinia, aseita, musiikki-instrumentteja, kelloja, kirjoja sekä antiikkihuonekaluja. Kerätessään taidetta ja antiikkihopeaa Reitz keskittyi kotimaisiin hankintoihin. Kello- ase- ja huonekalukokoelmat edustavat puolestaan eurooppalaista esineistöä.
Reitz keräsi monipuolisen kokoelmansa yksin, keskittyen ja perehtyen kulloinkin tiettyyn esineryhmään. Hän piti kuitenkin asiantuntijoita suuressa arvossa ja neuvoi keräilystä kiinnostuneita ”tutustumaan henkilökohtaisesti ensiluokan taidekauppiaisiin ja olemaan heidän asiakkaitaan”. Tätä kautta saattoi Reitzin mukaan ”saada parhaat esineet edullisemmalla hinnalla.” Reitz tunsi sekä suomalaisia että pohjoismaalaisia taidekauppiaita, jotka välittivät hänelle niin kullanarvoisia neuvoja kuin taideteoksiakin. Hän keräsi myös kattavan kirjakokoelman, jonka välityksellä hän perehtyi Suomen ja Pohjoismaiden kulttuuri- ja taidehistoriaan. Keräilijä halusi tuntea keräilykohteensa perinpohjaisesti.
Kuvaillessaan keräilyään Reitz kertoi ”esineiden olevan minulle läheisiä ja rakkaita, jonka takia ehkä annan monille niistä paljon suuremman arvon kuin jokin taidearvostelija tai asiantuntija.” Hän ymmärsi kuitenkin hyvin myös kokoelmansa rahallisen arvon ja keskittyi suojelemaan sitä parhaansa mukaan, kun talvisota syttyi. Sota-aikana Reitz talletti kokoelmaansa kellareihin, maaseudulle, pankkiholveihin sekä viranomaisten avustuksella jopa maan rajojen ulkopuolelle. Vaikka kokoelman suojeleminen aiheutti Reitzille paljon vaivaa, hän totesi ”esineiden suoman taidenautinnon, niiden omistamisen ilon, niihin liittyvät historialliset muistot ja monet jännittävät elämykset korvaavan monin verroin ne vaivat ja harmit, mitä sota-aikana on niiden takia saanut kärsiä”.
Kerätessään mittavaa kokoelmaansa Reitz kartutti myös henkistä pääomaansa: sivistystä, kulttuurintuntemusta ja -tietämystä. Ennen kaikkea Reitzin keräämä kokoelma kuitenkin heijastelee hänen henkilökohtaista makuaan ja mieltymyksiään. Hän totesikin: ”taide-esineiden keräily ja ymmärtäminen on hyvin henkilökohtaista, yhdellä on siihen enemmän taipumusta, toisella vähemmän. Muutamilla harvoilla, ehkä yhdellä tuhannesta se on synnynnäinen, saatu perintönä suvulta tai luonnon oikkuna”.
Tuleville keräilijäsukupolville Reitz antoi neuvon: ”Ostakaa ainoastaan sellaisia esineitä, jotka teitä henkilökohtaisesti miellyttävät ja ovat kauniita, ei missään tapauksessa rumia, olkootpa kuinka vanhoja ja arvokkaita tahansa.”
Lähellä Lauri Reitzin sydäntä oli kuvataiteen ja taide-esineiden keräilyn ohella myös autoharrastus. Reitzin mukaan ”nykyajan rikas mies ja ylhäinen herra ilmestyy kadulle näyttämään varallisuuttaan valttinaan auto”. Reitz olikin Suomen Automobiiliklubin jäsen, jonka toiminnassa hän oli aktiivisesti mukana osallistuen muun muassa kokoontumisajoihin. Reitz sai vuosien varrella klubilta sekä hopeisen että kultaisen ansiolevykkeen, jotka oli mahdollista kiinnittää autoon kaikkien ihailtaviksi. Reitz ei ottanut itse osaa autokilpailuihin, mutta seurasi esimerkiksi Eläintarhan ajoja poikansa Lassen kanssa mielellään. Reitz oli tarkka omasta autostaan, vaihtaen sitä aina uusimpaan ja ajanmukaisimpaan malliin. Erityisesti Jaguarit ja Buickit olivat hänen mieleensä. Reitz omisti yhden ensimmäisistä Jaguar-merkkisistä autoista Suomessa.
Keräilyn ja modernin kaupunkielämän vastapainona Reitz harrasti myös maanviljelyä omistamallaan Solvikin tilalla Porkkalassa, jonne hän siirsi alun perin Töölön Sibeliuksen puistoon 1830-luvulla rakennetun Kinnekulla-nimisen puisen asuinrakennuksen. Sotien jälkeen Reitz hankki Sipoosta Tasbygård-nimisen tilan, josta tuli koko perheelle mieluinen kesänviettopaikka.
Lauri Reitzin kokonaan omiin nimiinsä rakennuttama ja omistama Apollonkadun rakennus valmistui vuonna 1938. Reitz muutti vaimonsa Marian ja poikansa Lassen (1924 –1966) kanssa taloon vuonna 1943 ja asui siellä kuolemaansa, vuoteen 1959 saakka. Reitzien asunnossa oli aluksi 175 neliötä, mutta myöhemmin Lauri Reitz laajensi asuntoa saadakseen itselleen suuren työhuoneen. Rakennuksen päärappu sijaitsi Hesperiankadun puolella ja talossa toimi myös elokuvateatteri Ritz, jonka sanotaan saaneen nimensä Reitzin mukaan. Kivijalkaan muutti myös aiemmin Museokadulla sijainnut ravintola Elite, josta tuli suosittu taiteilijaravintola.
Apollonkadun talo rakennettiin mukaillen tyylipuhdasta kansainvälistä funktionalismia. Jalmari Peltosen suunnittelema rakennus oli Reitzin rakennustoimiston taidonnäyte, viimeistä yksityiskohtaansa myöten harkittu ja moderni asuinrakennus. Talon julkisivussa käytettiin terastirappausta, joka sain talon kiiltelemään auringossa. Rakennuksen ikkunat suunniteltiin suuriksi ja porraskäytävät ilmaviksi. Valoisien asuntojen varusteluun kuuluivat tammiparketit, kassakaapit, jääkaapit sekä funkistyyliset kaasuliedet. Useiden asuntojen yhteydessä oli myös tilava parveke.